Vihkiminen

Olin koko päivän oikeastaan hyvinkin zen. Mutta kun lähdettiin kävelemään kohti kirkkoa jännitys nousi aika huimaksi. Edellinen vihkiminen oli ilmeisesti menny vähän pitkäksi ja kun odoteltiin vieraiden poistumista kirkolta ehti meidänkin vieraat jo saapua paikalle eli ihan en näkemättä päässyt kirkkoon livahtamaan. Odotellessani  h-hetkeä morsiushuoneessa isäni kanssa kädet vain tärisivät. En oikeastaan edes tiedä mistä se jännitys tuli. Onneksi iskä oli rauhallinen.

Ovet avautuivat kun Walking In The Air alkoi soida ja lähdettiin iskän kanssa kävelemään kohti alttaria urkujen tahtiin. Ensimmäinen meltdown oli seurata, kun näin pitkään reissussa olleen ystäväni, jolloin jouduin katsomaan tiukasti lattiaa ja hokemaan maksalaatikkoa, jotteivat kyynelkanavat olisi ihan ryöpsähtäneet auki. Miehen tullessa vastaan isäni sanoi "Tässä nyt on minun rakas tyttäreni..." ja jotain muuta, mitä en enää edes muista, koska nieleskelin kyyneleitä koko ajan.

Alttarilla oltiin jo vähän rauhallisemmissa tunnelmissa, miehen käsi omassani. En oikeastaan muista vihkimisestä paljoakaan aktiivisesti, vain tunnelmia ja tunteita. Ja se, ettei mies meinannut saada sormusta hikiseen sormeeni (miten niin kirkoissa on kylmä talvella? itsehän hikoilin kuin pieni sika...). Pappi puhui hyvän kommunikaation tärkeydestä ja siitä, että on tärkeää olla oma itsensä ja antaa toisen olla itsenäinen itsensä yhteisen elämän rinnalla.

Poistuttiin melkein juosten, kun jännitys laukesi. Poistumismusiikkina oli iloinen Marko Hakanpään Trumpettisävelmä. Jäin kiinni mattoon laahuksestani (ei tullut reikää) ja juhlapaikalle lähdettiin ihanan valkoisen tipparellun kyydissä :)